#168: Tarina alkaa, esittely & LUKU 1

"Elämäni on ollut kuin esterata. On ollut pienempiä että suurempia esteitä, joita on tullut ylitettyä. Kaikesta olen yli päässyt. Välillä on puomit pudonnut ja esteet kolissut, mutta nyt olen päässyt esteratani päätökseen. Nyt saan rauhassa viettää eläkepäiviäni tällä vihreällä niityllä muiden hevosten kanssa.
 Elämäni ensimmäiset kuusi vuotta esteradallani puomit putoilivat ja olin lähellä kaatua lopullisesti maahan, josta en ikinä enää olisi noussut. Kunnes näin valon. Hän pelasti elämäni ja yhdessä saimme kurkottaa tähtiin."
 

Heips! Päätin, että nyt tulee blogiin jotain uutta ja se uusi juttu on se, että tulen julkaisemaan tänne heppatarinan! Juttu toimii niin, että kerran viikossa tulee yksi osa/luku. Tarina on täysin itse keksimäni, en ole matkinut muilta ja tarinan ideana on se, että se kokonaan kerrotaan hevosen näkökulmassa. Kerro teille siis tarinan, että miten ujosta pienestä kaltoin kohdellusta tammasta tulikin esteratojen tähti. Tän tekstin aloituskappaletta käytän tän tarinan kuvauksena ja nyt pääsemme tutustumaan lyhyesti päähenkilöihin ennen tarinan alkua.

Tarinan päähenkilöt ovat:
kuva lainattu netistä
Andromeda
-tamma
-nyt 20.v
-rodultaan trakehner
-synt. Latviassa


kuva lainattu netistä








Jenny, nyt 30.v




Keskeiset tapahtuma paikat sijaitsevat kaikki Euroopassa, eniten kuiteskin ollaan Latviassa ja Suomessa. Muita paikkoja, jotka tarinassa esiintyvät ovat Viro, Saksa, Italia ja Tanska.









Nyt kun päähenkilömme ovat tulleet tutuiksi niin voidaan pompata tarinan ensimmäisen osan pariin!

✰ Tähtihevonen ✰

LUKU 1: Pimeydestä valoon ja pimeyteen


Oli aivan hiljainen yö. Tuuli ei puhaltanut, oli aivan tyyntä. Vain kuu valaisi tallin pienestä ikkunasta sisään sen verran, mitä pölykerros antoi. Tunsin äitini sametin pehmeän kielen. Nousin ylös karsinan pohjalta. Jalkani tutisivat ja pian kupsahdin takaisin maahan. Äitini auttoi minut ylös ja pääsin maistamaan ruokaa, vihdoinkin. Tunsin kun lämmin maito virtasi alas suustani. Silmäni alkoivat tottua pimeyteen. Hahmotin pienen tallimme, ja kun sanon pieni, tarkoitin myös sitä. Talli ei ollut erityisen suuri, oli vain me, pieni ikkuna, neljä seinää, ovi, katto ja liikaa pölyä. Lattialle oli levitetty kauan sitten turvetta ja heinää, nyt se oli sellaista märän turpeen, homeisen heinän ja ulosteen sekoitusta. Siellä ei haissut hyvälle.  En pidemmin alkanut ajatella asiaa, tai kohtaloamme äitini kanssa tässä pienessä tallissa ennen kuin ummistin silmäni ja vaivuin unten maille.

Auringon pilkkeet osuivat ikävästi silmiini. Minun oli pakkoa avata ne ja taas olin siinä pienessä haisevassa tallissa. Äitini oli vierelläni. Hän oli kaunis ja tumma, lempeä ja huolehtivainen, mutta aika hoikassa kunnossa. Nousin huterien jalkojeni varaan ja aloin tutkia paikkaa enemmän. Yhdellä seinällä oli pieni pölyinen ikkuna ja toisella seinällä oli ovi. Seinät olivat puuta ja ne olivat huteran näköiset. Katto oli selkeästi taipunut sisään päin, olisi vain ajankysysmys milloin se romahtaisi niskaamme. Lattialla oli edelleen se sama paksu ja haiseva kerros ulostetta, heinää ja turvetta. Äitini nousi ylös ja sain elin voimaista ravintoani. Äidilläni tosin ei näkynyt ruokaa. Yhdessä nurkassa huomasin ruosteisen ämpäri, mutta se oli tyhjä. Lattialla oleva heinä ei kyllä ollut syömä kelpoista. Vaikka olinkin parituntinen pieni varsa, niin silti ymmärsin hyvin yhden asian, meidän pitää päästä täältä pois ja nopeasti ennen kuin kuihdumme olemattomiin.

Aikaa kului, en tiedä kuinka paljon, mutta silti se kului. Tuli pimeys, kuu ei ollut tällä kertaa valaisemassa. Satoi rankasti ja kattomme vuosi paljon. Sentään äiti sai vettä, mutta eihän tämä kivaa ollut. Olisi ollut yhden tekevää olla ulkona. Tuli jälleen päivä. Mutta tällä kertaa hämärä ja synkkä. Satoi lisää. Taivas itki. Sään puolesta se päivä ei ollut kyllä millään tasolla mukava tai edes siedettävä. Makasimme äitini kanssa haisevalla lattialla. Olimme molemmat likaisia. Näin äidistäni, että hänen elinvoimansa oli käymässä vähiin. Niin myös minunkin. Oliko tämä kohtalomme? Kuihtua kahdestaan vain pois? Maatua maan mullaksi, turpeeksi, jätteeksi, joksikin. En jaksanut pitää silmiäni auki, ne muurautuivat kiinni ja vaivuin uneen, tai sellaiseen tiedottomaan tilaan äitini viereen.

En tajunnut mistään mitään. Mikä se sellainen olento on, jolla on vain kaksi jalkaa? Niillä ei ole hienoa kiiltävää turkkia ja ne ääntelevät oudosti. Olin ymmälläni. Nousin ylös, mutta äitini ei noussut. Oliko äitini poissa? Eroammeko nyt? Minulle laitettiin päähän jotain epämukavaa. Minut siirrettiin ulos tallista ja ensimmäisen kerran näin päivän valon kunnolla. Sade oli lakannut. En voinut keskittyä mihinkään, en ilman äitiäni. Huoleni äidistäni oli kova. Näin oven aukosta sisälle sen verran, että nuo kaksi jalkaiset oliot pyörivät äitini ympärillä.

En tiedä mitä oli tapahtumassa. Seisoin yhden sellaisen kaksijalkaisen olion kanssa ulkona. Yritin rauhoittaa mieleni katselemalla ympärilleni. Jalkojeni alla oli jotain vihreää ja... maukasta. Kurotin kaulani uudelleen kohti maata ja nappasi toisen ruoho tupsun. Taivas oli harmaa. En nähnyt aurinkoa. Edessäni oli ränsistynyt tallimme ja sen ympärillä oli paljon kuolleita puita. Takanani oli joitain, en tiedä mitä, mutta jotain elottomia isoja asioita, joilla myös oli neljä jalkaa. Hetkeksi keskityin nauttimaan ruohotupsuista, kunnes huomasin äitini! Äitini käveli ulos tallista monen kaksijalkaisen kanssa! Hänellä oli päässään samanlainen kapistus mitä minullakin. Äiti oli juuri päässyt ovesta ulos valoon, kunnes kuului hirveä jysäys. Tuntui kuin maailma jalkojeni alla olisi romahtanut, mutta ainoa asia joka romahti oli tallimme. Pienen ränsistyneen tallin katto petti lopullisesti. Se oli vain se ajankysymys.
kuva lainattu netistä
Mitä piditte tästä alusta? Oliko ensimmäinen luku mielestäsi hyvä? Ens viikolla seuraa jatkoa!

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

#191: Koulukiusaaminen

#163: Käyntityöskentelystä hauskaa!

#228: Ratsastuskoulu vs.vuokrahevonen