#187: LUKU 7: Auringon polttama
Kun saavuin Suomeen, olin nuori ja mieleni myrsky oli tasaantunut. Tunsin olevani turvassa maailman vaaroilta ja tunsin vihdoin olevani kotona. Ja nyt olen 20-vuotias. Ja auringon alla muistelemassa teille elämääni. Olen aina pitänyt tuoreesta vihreästä ruohosta ja auringosta oikeissa olosuhteissa. Aurinko nimittäin osaa olla erittäin petollinen. Voisinpa itseasiassa kertoa siitä tarinan, kuinka aurinko poltti ja pitkästä aikaa sattui.
Olin elänyt Suomessa jo muutaman vuoden ympäri ja kokenut ne kaikki vuoden ajat pariin otteeseen. Silti, kesä oli suosikkini. Olimme Jennyn kanssa treenanneet esteitä oikein urakalla ja osallistuttu moniin kisoihin Suomessa. Nautin siitä, kuinka tunsin trailerin liikkuvan ja kuinka matkan jälkeen näin Jennyn ihanat kasvot loistaen iloa. Kisapaikat kaikki olivat erilaisia ja jokaisessa niistä oli jokin asia mistä pidin erityisesti. Olimme treenanneet ahkerasti ja työn tuottama tulos johti meidät Saksaan kisaamaan ja valmentautumaan. Saksassa hyppäsimme muutamat kisat, mutta kuulemma se ei ollut se paikka, johon tähtäsimme. Matkamme nimittäin huipentuisi Italiaan. Muistan aina, kun Jenny harjasi minua ja kertoi mitä teemme seuraavaksi ja minne matkaamme. Pian taakse jäi Saksan upeat puitteet ja esteradat, matkasimme kohti Tanskaa. Jennyn suunnitelma oli, että olemme Saksassa kuukauden, menemme Tanskaan pariksi kuukaudeksi lepäämään ja sitten suuntaamme kohti Italiaa, jossa jatkamme treenejä ja matkamme huipentuu johonkin suureen Grand Prix-juttuun, en minä vain tiedä. Sen tiedän, että esteet kuuluu ylittää.
Muistan koko reissulta paljon iloa. Muistan sen kuinka kävelin traileriin ja kuinka tunsin trailerin liikkuvan. Kun seuraavan kerran pysähdyimme, olimme ylittäneet rajan ja paikan nimi oli Tanska. Muistan ihanan kesätuulen vireen harjassa ja uuden, ison kotitallin. Siellä oli paljon muita hevosia. Mutta eräänä päivänä vanhat muistot astuivat esiin erään kamalan onnettomuuden vuoksi.
Aurinko alkoi paistaa. Olin laiduntamassa täysin saman näköisen ystäväni kanssa. Laitumelle käveli jotkut tuntemattomat kaksijalkaiset olennot. En jaksanut välittää, kunnes huomasin, että he haluavat minut. Lähdimme pois laitumelta, olin ymmälläni. He taluttivat minut traileriin. Mietin, että missä kummassa Jenny oli, hän yleensä taluttaa minut traileriin. Ja jos ei taluta, hän edes tulee ennen matkaa antamaan porkkanan. Aavistin, että tässä on nyt jotain mätää. Tunsin, kuinka lähdimme liikkeelle. Matka tuntemattomaan alkoi. Pian huomaisin, että jotain puuttui; heinä! Minulla ei ollut heinän korttakaan. Silloin tiesin asioiden olevan erittäin pielessä. Vaivuin mietteisiini, ja lopulta tulin siihen lopputulokseen oliko minut otettu vahingossa matkaan? Näytimme nimittäin laidun kaverini kanssa täysin samalta. Luonne oli ainoa asia, joista meidät erotti. Havahduin nopeasti äkkijarrutukseen. Kolautin pääni ja muistan kuinka kipeältä se tuntui. Olimme paikoillaan emmekä liikkuneet. Onneksi hetken päästä trailerin lastaussilta avautui, mutta jouduin pettymään, sillä en nähnyt iloista Jennyä vastassa. Muistan, seuraavista tapahtumista vain vähän, sillä kaikki oli sekavaa.
Minut otettiin ulos trailerista jaloittelemaan. Olimme jyrkän mutkan kohdalla, ja edessä näkyi kaksi autoa toisiinsa törmänneenä. Ne savusivat paksua, tummaa savua kohti tummia ja synkkiä taivaan pilviä. Katsoin ylös taivaalle, kunnes takaani saapui kovalla äänellä varustettu suuri kirkaan värinen auto. En ole ikinä elämässäni säikähtänyt mitään niin paljoa. Pakoeläin kun olen, muistan riuhtaisseeni itseni irti kovalla voimalla, ihmisen kiroilevan ja taivaan hanat aukenevan. Kuului myös ensimmäinen jyräys taivaasta. Aurinko alkoi astumaan esiin pilven takaa. Laukkasin kovaa, halusin vain Jennyn luo. Tunsin, kuinka riimunnaru sotkeutui vasempaan etujalkaani. Muistan viiltävän kivun liukuessani märällä asfaltilla. Sattui niin kovin. En jaksanut pitää silmiäni auki, ne tuntuivat raskailta. En jaksanut taistella vastaan. En vain jaksanut. Elämä oli ollut kovaa, välillä helpottanut, mutta selvästi minun kohtaloni oli jo kirjoitettu tähtiin. Makasin märällä asfaltilla ja tunsin kuinka sade oli loppunut ja aurinko alkoi polttamaan. Muita se ei polttanut, vain minua. Ja sitten... kaikki pimeni.
Olin elänyt Suomessa jo muutaman vuoden ympäri ja kokenut ne kaikki vuoden ajat pariin otteeseen. Silti, kesä oli suosikkini. Olimme Jennyn kanssa treenanneet esteitä oikein urakalla ja osallistuttu moniin kisoihin Suomessa. Nautin siitä, kuinka tunsin trailerin liikkuvan ja kuinka matkan jälkeen näin Jennyn ihanat kasvot loistaen iloa. Kisapaikat kaikki olivat erilaisia ja jokaisessa niistä oli jokin asia mistä pidin erityisesti. Olimme treenanneet ahkerasti ja työn tuottama tulos johti meidät Saksaan kisaamaan ja valmentautumaan. Saksassa hyppäsimme muutamat kisat, mutta kuulemma se ei ollut se paikka, johon tähtäsimme. Matkamme nimittäin huipentuisi Italiaan. Muistan aina, kun Jenny harjasi minua ja kertoi mitä teemme seuraavaksi ja minne matkaamme. Pian taakse jäi Saksan upeat puitteet ja esteradat, matkasimme kohti Tanskaa. Jennyn suunnitelma oli, että olemme Saksassa kuukauden, menemme Tanskaan pariksi kuukaudeksi lepäämään ja sitten suuntaamme kohti Italiaa, jossa jatkamme treenejä ja matkamme huipentuu johonkin suureen Grand Prix-juttuun, en minä vain tiedä. Sen tiedän, että esteet kuuluu ylittää.
 |
| kuva lainattu netistä! |
Aurinko alkoi paistaa. Olin laiduntamassa täysin saman näköisen ystäväni kanssa. Laitumelle käveli jotkut tuntemattomat kaksijalkaiset olennot. En jaksanut välittää, kunnes huomasin, että he haluavat minut. Lähdimme pois laitumelta, olin ymmälläni. He taluttivat minut traileriin. Mietin, että missä kummassa Jenny oli, hän yleensä taluttaa minut traileriin. Ja jos ei taluta, hän edes tulee ennen matkaa antamaan porkkanan. Aavistin, että tässä on nyt jotain mätää. Tunsin, kuinka lähdimme liikkeelle. Matka tuntemattomaan alkoi. Pian huomaisin, että jotain puuttui; heinä! Minulla ei ollut heinän korttakaan. Silloin tiesin asioiden olevan erittäin pielessä. Vaivuin mietteisiini, ja lopulta tulin siihen lopputulokseen oliko minut otettu vahingossa matkaan? Näytimme nimittäin laidun kaverini kanssa täysin samalta. Luonne oli ainoa asia, joista meidät erotti. Havahduin nopeasti äkkijarrutukseen. Kolautin pääni ja muistan kuinka kipeältä se tuntui. Olimme paikoillaan emmekä liikkuneet. Onneksi hetken päästä trailerin lastaussilta avautui, mutta jouduin pettymään, sillä en nähnyt iloista Jennyä vastassa. Muistan, seuraavista tapahtumista vain vähän, sillä kaikki oli sekavaa.
Minut otettiin ulos trailerista jaloittelemaan. Olimme jyrkän mutkan kohdalla, ja edessä näkyi kaksi autoa toisiinsa törmänneenä. Ne savusivat paksua, tummaa savua kohti tummia ja synkkiä taivaan pilviä. Katsoin ylös taivaalle, kunnes takaani saapui kovalla äänellä varustettu suuri kirkaan värinen auto. En ole ikinä elämässäni säikähtänyt mitään niin paljoa. Pakoeläin kun olen, muistan riuhtaisseeni itseni irti kovalla voimalla, ihmisen kiroilevan ja taivaan hanat aukenevan. Kuului myös ensimmäinen jyräys taivaasta. Aurinko alkoi astumaan esiin pilven takaa. Laukkasin kovaa, halusin vain Jennyn luo. Tunsin, kuinka riimunnaru sotkeutui vasempaan etujalkaani. Muistan viiltävän kivun liukuessani märällä asfaltilla. Sattui niin kovin. En jaksanut pitää silmiäni auki, ne tuntuivat raskailta. En jaksanut taistella vastaan. En vain jaksanut. Elämä oli ollut kovaa, välillä helpottanut, mutta selvästi minun kohtaloni oli jo kirjoitettu tähtiin. Makasin märällä asfaltilla ja tunsin kuinka sade oli loppunut ja aurinko alkoi polttamaan. Muita se ei polttanut, vain minua. Ja sitten... kaikki pimeni.
Kommentit
Lähetä kommentti