Rakkaat Nelijalkaiset

En itke ikinä hevosen selsässä. Aiemmin huimat kaksi kertaa on kyynel valunut poskea pitkin, mutta tänään oli kolmas kerta.   Ensimmäinen kerta oli syyskuussa vuonna 2017, kun Doriksen kuntoutuksessa päästiin eteenpäin eli laukkaamaan. Vaikka olinkin miljoona kertaa aiemmin laukannut Doriksella tunnilla, pellolla, estekisojen kunniakierroksella, niin silti jotenkin olin niin onnellinen. En tiedä miksi.   Toisella kerralla ei ollut onnen kyyneleet kyseessä vaan ihan suru. Olin tehnyt päätöksen, että lopetan Ryskyn vuokrauksen, joten itkin alkukäynneissä ennen kun päätin ryhdistäytyä, ottaa ohjat käteen ja ratsastaa. Se oli vaikea päätös ja osittain myös tyhmäkin. Kantapään kautta opin, että mun paikka on Ryskyn selässä kouluratsastuksen parissa.   Ja kolmas kerta oli tänään. Poskelleni vierähti muutama onnen kyynel kun siirsin Hampan laukasta raviin.

Joulussa on tietynlainen taika...

Kuten olen aiemmin (ja varmaan monesti) maininnut, että ratsastus ei ole ruusuilla tanssimista. Ja se tuli tänään jälleen todistetuksi. Silti, rakkaus tähän lajiin ei helposti ota kolauksia, vaikka Hamppa "26vee" järjestikin aikamoisen tempauksen. Itseäni lähinnä nauratti ja huvitti koko juttu...

Päivät menee jo sekasin. Luulin eilen, että on tiistai. Lauantaina luulin, että on sunnuntai.Viimeviikon maanantai tuntui sunnuntailta. Miksi näin? En itsekään tiedä, mutta luule, että osa syyllinen tähän päivien sekoittamiseen on unen puute ja arviointiviikko. Lukio ei ole ruusuilla tanssimista, se on työlästä, palkitsevaa ja mukavaa. Eräs ihana opettaja perjantaina sai mulle todella hyvän fiiliksen maantieteen koetta olevalla pohjatunnilla.Yksi suuri lukion plussa on hyvät ja kannustavat opettajat, jotka auttavat, jos et tajua jotain asiaa. Se on yksi syy, miksi joka aamu jaksaa nousta kouluun.

Tiedätte varmaan, että joissain uskonnoissa haetaan koko elämän ajan valaistumista ja kun se on saavutettu, se on upeaa. Kouluratsastuksessa koin viimeviikon lauantaina kaikista merkittävimmän valaistumisen koko kahdeksan vuoden ratsastushistoriani aikana. Olin siis Ryskyn kanssa itselleni uuden opettajan tunnilla. Tiesin ennen tunnille menoa, että istunta on tärkeää, mutten silloin vielä oikeasti tajunnut kuinka tärkeää se on. Istunta vaikuttaa ihan koko pakettiin. Voisin jopa sanoa, että siitä kaikki lähtee.

Sivustakatsoja näkee kuinka silmäni kimmeltävät katsellessani taitavaa ratsukkoa esterdalla. 1, 2, 3 ja hyppy. En pysty irroittamaan katsettani. Ajatukseni laukkaavat hevosen kanssa samaa tahtia. "Haluan olla yhtä hyvä. Haluan päästä esteratsastuksessa korkealle tasolle!"

Vitsit eilen oli kiva päivä! Aamulla olin Ryskyllä tunnilla ja illalla perheen kanssa kytiin pyörimässä Helsingissä. Kerran aiemmin Valokarnevaaleilla olen ollut, mutta siitäkin aikaa on vierähtänyt varmaan kolme tai neljä vuotta. Silloin ei ollut ihan näin hienoa, mitä nyt tänä vuonna oli! Eniten yllätyin itse Hurjakuru-nimisestä vesilaitteesta, veteen oltiin laitettu erittäin hienot valot! Onnea on omistaa järkkäri, sen raahaamisessa joka puolelle on hyötyä. Puhelimella ei ihan olisi saanut näinkin hyviä kuvia, mitä kamerallani sain.

On ollut aikamoiset kaksi kuukautta. Raskasta, mutta mukavaa. Puista on lehdet muuttaneet väriään ja ilmat ovat viilentyneet. Enää ei hyttyset härnää. Selvisin myös lukion ensimmäisestä koeviikosta ja tajusin, että seuraavaan koeviikkoon ei olekaan loppujen lopuksi paljoa aikaa. Ajasta puheen ollen, se on jonain päivinä ollut tiukoilla ja vuorokaudesta on meinannut tunnit loppua kesken. Joinain päivinä aikaa on riittänyt turhuuksiin, muun muassa Netflixin katseluun. Siispä, sen ajan voisin kuluttaa yhden rakkaan harrastukseni, blogin parissa. Ja aina pitää mennä kantapään kautta, oli asia mikä tahansa. Ratsastuskoululla en enää ratsasta, vaan Rysky on takaisin kuvioissa Hampan rinnalla, vaikkei se ikinä kuvioista oikeastaan poistunutkaan. Tässä ajassa perheeseemme muutti uusi jäsen, suoraan Espanjan auringon alta, Markus eli Uuno. Tosin, käytämme päivittäin lempinimeä Unski. Muuten ei meidän talon asukaskanta ole muuttunut.

Moikka! Tänään tein viikkopostausta ja kun sain sen valmiiksi, en ollut tyytyväinen tulokseen. Syynä oli se, että olin yrittänyt kirjoittaa sitä päivässä ja nopealla aikataululla. Silloin siitä ei tule yhtään mitään. Viikolla, nyt kun uusi arki on alkanut, huomasin, ettei päivässä riitä tunnit kaikkeen. Useasti meni tiukoille koulun  ja yhden harrastuksen, ratsastuksen kanssa. Siispä, aion pitää jonkun laista taukoa. En tiedä kauan se kestää ja niin pois päin, asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen. Koulu on nyt ensi sijalla, jotta onnistun hyvin ja pääsen tavoitteisiini lukion jälkeiseen elämään, vaikka kaukaiselta se kuulostaakin. Silloin tällöin saatan julkaista jonkun postauksen jos siltä tuntuu, mutta en välttämättä. Blogia en poista, vanhojakin postauksia on kiva lukea ja niitä onkin kertynyt jo huimat 200 kappaletta. Näkemisiin!

Moikka! Tänään päästään pitkästä aikaa taas Viikko postauksesn pariin. Viime kerrasta onkin aikaa, mutta nyt vanha idea koki uudistuksen, jonka avulla siitä saa mielenkiintoisemman. Tässä postauksessa olen siis kertonut tämän viikon jokaisesta päivästä jotakin. Näitä kaikkea ei mun somessa näe tai kuule, joten Viikko postaus on kätevä tapa pysyä mukana mun menossa. Eihköhän aloiteta! Maanantai aamuna heräsin mökin vintiltä sängystäni iloisesti uuteen päivään. Ilmassa leijui hyvä mökin tuoksu, johon oli mukava herätä. Kapusin tikkaat alas ja menin syömään hyvää aamupalaa. Olimme siis saapuneet mökille iskäni, pikkusiskoni, pikkuveljeni ja Reetan kanssa sunnuntai-iltana noin kahdeksan ja yhdeksän välillä. Mulla oli kamera tietysti matkassa mukana ja nappasin kivoja kuvia mökkiympäristöstä sekä pikkusiskostani ja Reetasta. Opetin siskolleni kuinka käyttää kameraa ja hän otti musta ja Reetasta muutaman kivan kuvan.  Ja tässä olis kuvia, joita nappasin sunnuntaina.  Reetta