#174: LUKU 4: Loputon painajainen alkaa
Rytinää ja ratinaa, maailma horjuu ja huojuu. Ympärilläni on pölyä, edessäni pahaa heinää ja ylläni pieni ikkuna, josta paistaa kuljetuskoppiin vähän valoa. Liike pysähtyy, vihdoinkin. En tiedä kuinka kauan matkustimme. Lastaussilta avattiin takanani ja sisään koppiin pääsi luonnon valoa. Silmiä kirveli hetken. Minut otettiin pois kopista ja katselin ympärilleni. Miksi tämä kaikki näyttää niin tutulta? Aivan, kuin olisin aiemmin nähnyt tämän kaiken. Silloin muistin ne kauhun hetket siinä pienessä loukossa äitini vierellä.
Edessäni kohosi talli, pienempi kuin edellinen kotini, mutta suurempi kuin se jossa synnyin. Se ei ollut minkään värinen, ei juurikaan minkäänlainen. Katto oli koottu metallisista pelleistä, joissa ei ollut mitään väriä. Tallin seinät muistuttivat enemmän vanhan ladon seiniä, niissä ei ollut väriä vaan ne olivat sään ja vuosien harmaannuttamat. Tallin vieressä oli pieni tarha, johon minut vietiin. Aidat olivat sen verran huonossa kunnossa, että oisin voinut helposti mennä niistä läpi. Päätin olla kiltti heppa ja pysyä aitojen sisäpuolella. Tarhasta jatkoin tallialueen tutkimista. Noin 10 metrin päässä tarhastani oli toinen tarha, jossa seisoi lajitoveri. Hän oli valkoinen, tai ainakin oli ollut valkoinen. Jalat olivat yltä päältä mudan kovettamat ja sade oli tehnyt kummastakin tarhasta ihan velliä. Voitte kuvitella paljonko tämän painoinen olento uppoaa sellaiseen liejuun.
Aika kului. Alkoi sataa kaatamalla. Minua ja kaveriani ei haettu sisälle eikä meille tuotu myöskään loimia. Sentään tarhan nurkassa oleva juoma ämpäri täyttyi. Odottelimme sateessa molemmat. Itse mietin milloinkohan ruoka mahtaa tulla. Nälkä oli kova. Tarkemmin kun aloin silmäilemään kaveriani hän oli aika hoikassa kunnossa, yhtä hoikassa kuin äitini silloin elämäni alkuaikoina. Alkoi hämärtää ja pian ulkona vallitsi pimeys. Ei ollut edes kuuta valaisemassa. Sentään sade oli lakannut. Odotin ja odotin. Odotin läpi yön. Mietin, että olenko nyt omillani? Jos olen, päätin kokeilla mennä huterasta aidasta läpi. En pimeässä huomannut ohutta narua, joka kulki ympäri aidan. Kävelin aitaa kohden ja kun melkein koskin sitä sain iskun. Se oli kivulias ja kulki läpi kehoni. Ei siis ollut tietä ulos. Aita oli liian korkea, jotta olisin voinut hypätä yli, vai oliko? Päätin jättää sen kokeilun valoisampaan aikaan.
Aikaa kului, oikeastaan vuosia. Olin tottunut tähän elämäntapaan, että sain kerran päivässä ruokaa, vettä oli aina jos satoi ja sisälle haettiin silloin tällöin. Kaverini kanssa olimme tutustuneet hyvin ja meistä oli tullut hyvät ystävät. Sain myös selville, että hän oli syntynyt vuonna 1998, samana kuin minäkin. Mutta eräänä päivänä tylsään arkeen tuli suuri mullistava muutos. Se muutos oli yksi elämäni kauheimmista.
Toinen ihmisistä (joita näemme kerran päivässä) saapui luoksemme ja hänellä oli jotain kädessään. Seurasin tarkasti hänen liikkeitään. Hän käveli kaverini luo, heitti satulan selkään ja pisti suitset päähän. Olin aiemmin nähnyt moiset varusteet aiemmassa kodissani. Hän talutti kaverini ulos ja nousi tämä selkään. Näin kimon silmistä, että häntä sattui. Kaveriani sattui enkä voinut tehdä asialle mitään. Ilmestyi toinen ihminen, hänellä oli myös satula ja suitset. Ihmiset huusivat toisilleen jotain. Hän tuli luokseni. Tältä tuntuu satula, painoa selässä. Painoa, jonka juuri jaksan kantaa. Suuhuni laitettiin jotain metallista, nämä kuuluivat niihin suitsiin. Olin ymmälläni. Nämä olivat minulle ihan uutta. Kuuluivatko niiden tuntua tältä? Rautakappaleet ovat terävät, ne pistävät, ne tuntuvat liian suurilta. Suitset päässäni ovat hyvin epämukavat, tuntuu, että kuolaimet valuisivat ulos suustani jos kaikki remmit eivät pitäisi suitsia kiinni päässäni. Satula tuntuu hyvin epämukavalta selkääni vasten. Sekään ei tunnu sopivalta. Lähden kävelemään ihmisen vieressä. Aikooko hän ratsastaa minulla? Olin aiemmin nähnyt kun lajitovereillani ratsastettiin ja äiti selittikin kaiken siitä, kuinka rauhassa edettiin ja valmistettiin hevosta koko ajan tulevaan tapahtumaan eli ratsastukseen. Minua alkoi pelottaa, ei se minun kohdalla tainnut mennä niin? En ehtinyt miettiä paljoa, kunnes tunsin selässäni painoa. Ihan liikaa. Lyyhistyn kohta maahan.
Seison jälleen tarhassani, tällä kertaa sidottuna aitaan kiinni. Mietin sitä, mitä tapahtui aiemmin tänään. Ratsastajani turhautui minuun nopeasti. Kävellessäni hän hytkyi selässäni, puristi jaloillaan ja repi suustani. En tiennyt yhtään mitä hän halusi. Näin kaverini juoksevan edelläni, sitä kai sanottiin raviksi. Sitten ratsastajani alkoi pamauttelemaan aivan täysiä jalkojaan kylkiäni vasten. Se sattui. En tiennyt mitä tehdä, joten päätin ottaa kaverini kiinni. Otin kaveristani mallia. Lähdin siis ravaamaan. Ratsastaja hytkyi selässäni paljon, aivan järkyttävän paljon. Minun onnekseni tunsin satulan valuvan vasemmalle kyljelleni ja ratsastaja olikin pian maassa. En ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa, joten otin kaverini esimerkkiä, jatkoin ravaamista. Toinen ratsastaja huomasi pian, että selässäni ei ollut ketään, joten hän pysäytti oman ratsunsa. Samoin pysähdyin minäkin. Silloin hän laskeutui selästä ja otti minut kiinni. Kun ratsastajani saapui luokseni, hän korjasi satulan suoraan ja otti raippansa esille. Toinen piti kiinni ja toinen löi. Löi niin kovaa kun vaan kädestä lähti. Minua rankaistiin, mutta mistä? Oliko minun vikani, että satula ei pysynyt selässäni? Varmaan. Nyt rankaisuni jatkuu. Olen kiinni aidassa, ilman ruokaa ja vettä. Kavioni ovat pitkät ja minun on vaikea kävellä. Ihmiset heittivät päälleni mutaa, olen siis yltä päältä mudassa. Kaverini saa ruokaa, meidän molempien annokset. En ymmärrä mistään mitään, olen hämmentynyt. Ensi kerralla aion karata, laukata tukka hulmuten, pukittaa, nousta takajaloilleni, jotain... Opin tänään, että elämä on kurjaa. Kotini on hirveä paikka. Se ei tunnu kodilta. Haluan täältä pois. Kuolen nälkään. Elinvoimani on laskussa. En saanut vielä tämän päivän ruokaani, enkä todennäköisesti tule saamaan. Suljen silmäni ja yritän saada nukuttua, haluan tämän painajaisen jo loppuvan. Silloin en tiennyt, että se on vasta alussa.
Edessäni kohosi talli, pienempi kuin edellinen kotini, mutta suurempi kuin se jossa synnyin. Se ei ollut minkään värinen, ei juurikaan minkäänlainen. Katto oli koottu metallisista pelleistä, joissa ei ollut mitään väriä. Tallin seinät muistuttivat enemmän vanhan ladon seiniä, niissä ei ollut väriä vaan ne olivat sään ja vuosien harmaannuttamat. Tallin vieressä oli pieni tarha, johon minut vietiin. Aidat olivat sen verran huonossa kunnossa, että oisin voinut helposti mennä niistä läpi. Päätin olla kiltti heppa ja pysyä aitojen sisäpuolella. Tarhasta jatkoin tallialueen tutkimista. Noin 10 metrin päässä tarhastani oli toinen tarha, jossa seisoi lajitoveri. Hän oli valkoinen, tai ainakin oli ollut valkoinen. Jalat olivat yltä päältä mudan kovettamat ja sade oli tehnyt kummastakin tarhasta ihan velliä. Voitte kuvitella paljonko tämän painoinen olento uppoaa sellaiseen liejuun.
Aika kului. Alkoi sataa kaatamalla. Minua ja kaveriani ei haettu sisälle eikä meille tuotu myöskään loimia. Sentään tarhan nurkassa oleva juoma ämpäri täyttyi. Odottelimme sateessa molemmat. Itse mietin milloinkohan ruoka mahtaa tulla. Nälkä oli kova. Tarkemmin kun aloin silmäilemään kaveriani hän oli aika hoikassa kunnossa, yhtä hoikassa kuin äitini silloin elämäni alkuaikoina. Alkoi hämärtää ja pian ulkona vallitsi pimeys. Ei ollut edes kuuta valaisemassa. Sentään sade oli lakannut. Odotin ja odotin. Odotin läpi yön. Mietin, että olenko nyt omillani? Jos olen, päätin kokeilla mennä huterasta aidasta läpi. En pimeässä huomannut ohutta narua, joka kulki ympäri aidan. Kävelin aitaa kohden ja kun melkein koskin sitä sain iskun. Se oli kivulias ja kulki läpi kehoni. Ei siis ollut tietä ulos. Aita oli liian korkea, jotta olisin voinut hypätä yli, vai oliko? Päätin jättää sen kokeilun valoisampaan aikaan.
Aikaa kului, oikeastaan vuosia. Olin tottunut tähän elämäntapaan, että sain kerran päivässä ruokaa, vettä oli aina jos satoi ja sisälle haettiin silloin tällöin. Kaverini kanssa olimme tutustuneet hyvin ja meistä oli tullut hyvät ystävät. Sain myös selville, että hän oli syntynyt vuonna 1998, samana kuin minäkin. Mutta eräänä päivänä tylsään arkeen tuli suuri mullistava muutos. Se muutos oli yksi elämäni kauheimmista.
Toinen ihmisistä (joita näemme kerran päivässä) saapui luoksemme ja hänellä oli jotain kädessään. Seurasin tarkasti hänen liikkeitään. Hän käveli kaverini luo, heitti satulan selkään ja pisti suitset päähän. Olin aiemmin nähnyt moiset varusteet aiemmassa kodissani. Hän talutti kaverini ulos ja nousi tämä selkään. Näin kimon silmistä, että häntä sattui. Kaveriani sattui enkä voinut tehdä asialle mitään. Ilmestyi toinen ihminen, hänellä oli myös satula ja suitset. Ihmiset huusivat toisilleen jotain. Hän tuli luokseni. Tältä tuntuu satula, painoa selässä. Painoa, jonka juuri jaksan kantaa. Suuhuni laitettiin jotain metallista, nämä kuuluivat niihin suitsiin. Olin ymmälläni. Nämä olivat minulle ihan uutta. Kuuluivatko niiden tuntua tältä? Rautakappaleet ovat terävät, ne pistävät, ne tuntuvat liian suurilta. Suitset päässäni ovat hyvin epämukavat, tuntuu, että kuolaimet valuisivat ulos suustani jos kaikki remmit eivät pitäisi suitsia kiinni päässäni. Satula tuntuu hyvin epämukavalta selkääni vasten. Sekään ei tunnu sopivalta. Lähden kävelemään ihmisen vieressä. Aikooko hän ratsastaa minulla? Olin aiemmin nähnyt kun lajitovereillani ratsastettiin ja äiti selittikin kaiken siitä, kuinka rauhassa edettiin ja valmistettiin hevosta koko ajan tulevaan tapahtumaan eli ratsastukseen. Minua alkoi pelottaa, ei se minun kohdalla tainnut mennä niin? En ehtinyt miettiä paljoa, kunnes tunsin selässäni painoa. Ihan liikaa. Lyyhistyn kohta maahan.
Seison jälleen tarhassani, tällä kertaa sidottuna aitaan kiinni. Mietin sitä, mitä tapahtui aiemmin tänään. Ratsastajani turhautui minuun nopeasti. Kävellessäni hän hytkyi selässäni, puristi jaloillaan ja repi suustani. En tiennyt yhtään mitä hän halusi. Näin kaverini juoksevan edelläni, sitä kai sanottiin raviksi. Sitten ratsastajani alkoi pamauttelemaan aivan täysiä jalkojaan kylkiäni vasten. Se sattui. En tiennyt mitä tehdä, joten päätin ottaa kaverini kiinni. Otin kaveristani mallia. Lähdin siis ravaamaan. Ratsastaja hytkyi selässäni paljon, aivan järkyttävän paljon. Minun onnekseni tunsin satulan valuvan vasemmalle kyljelleni ja ratsastaja olikin pian maassa. En ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa, joten otin kaverini esimerkkiä, jatkoin ravaamista. Toinen ratsastaja huomasi pian, että selässäni ei ollut ketään, joten hän pysäytti oman ratsunsa. Samoin pysähdyin minäkin. Silloin hän laskeutui selästä ja otti minut kiinni. Kun ratsastajani saapui luokseni, hän korjasi satulan suoraan ja otti raippansa esille. Toinen piti kiinni ja toinen löi. Löi niin kovaa kun vaan kädestä lähti. Minua rankaistiin, mutta mistä? Oliko minun vikani, että satula ei pysynyt selässäni? Varmaan. Nyt rankaisuni jatkuu. Olen kiinni aidassa, ilman ruokaa ja vettä. Kavioni ovat pitkät ja minun on vaikea kävellä. Ihmiset heittivät päälleni mutaa, olen siis yltä päältä mudassa. Kaverini saa ruokaa, meidän molempien annokset. En ymmärrä mistään mitään, olen hämmentynyt. Ensi kerralla aion karata, laukata tukka hulmuten, pukittaa, nousta takajaloilleni, jotain... Opin tänään, että elämä on kurjaa. Kotini on hirveä paikka. Se ei tunnu kodilta. Haluan täältä pois. Kuolen nälkään. Elinvoimani on laskussa. En saanut vielä tämän päivän ruokaani, enkä todennäköisesti tule saamaan. Suljen silmäni ja yritän saada nukuttua, haluan tämän painajaisen jo loppuvan. Silloin en tiennyt, että se on vasta alussa.
 |
| kuva lainattu netistä |
Kommentit
Lähetä kommentti