#192: LUKU 8: Kipu hellittää, onni kääntyy
Jatketaan pian siihen mihin viimeksi jäin tässä tarinassa Euroopan reissussa. Muistan aina kuin eilisen Jennyn silmien säkenöivän ja hänen kertovan reissusta. Oli siis vuosi 2009 ja tarkoituksena oli huipentaa koko reissu Italiaan joihinkin suuriin estekisoihin. Jenny suunnitteli pitkään ja hartaasti, mutta lopulta tuli siihen tulokseen, että olisimme Saksassa vain kuukauden, Tanskassa kolme kuukautta ja Italiassa kaksi kuukautta viimeistelemässä treenejä kisoja varten. Kisasimme myös ennen noita isoja Italian kisoja Saksassa ja Tanskassa. Suunnitelmamme muuttui täysin, kun Tanskassa ollessamme toukokuussa 2009 kävi se onnettomuus, johon tarinamme viimeksi katkesi.
Eikö yleensä silmänsä avattua kaikki olisi kunnossa? Eikö se toimi niin? Niinhän sitä luulee, mutta kun avasin silmäni makasin edelleen tiellä. Sama aurinko poltti pilvien väistyessä ja kipu oli kova. En pystynyt, enkä halunnut liikahtaakkaan. Jopa hengitys sattui. Sitten hänen kastanjan ruskeat silmät katsoivat suoraan minuun. Tunsin erilaista lämpöä. Silmät itkivät kirkasta nestettä. Hän hymyili kuiteskin. Hän yritti näyttää, että kaikki on okei, vaikka tunsin, ettei ollut. En muista sen jälkeen paljoa, minua rauhoitettiin ja annettiin lääkettä. Kipu alkoi hellittää, sen muistan. Nousin, kävelin. Muistan kaksijalkaisten itkevän, etenkin Jennyn. Hän halasi minua. Tiesin selviäväni tästäkin koitoksesta. Sen jälkeen, ei mitään. Ei mitään muistikuvaa kuin kastanjan ruskeat lempeät silmät.
Näin hienon mustan ja kiiltävän karvapeitteeni poissa. Kyljessäni näkyi jotain rumaa ja kauheaa. Tästä se toipuminen alkoi. Pian lehdet muuttivat väriään, kunnes ne tippuivat. Puut olivat kolkon näköisiä ja kaikki oli harmaata. Vihreä nurmi oli poissa ja piti tyytyä heinään. Syyssateet saavuttivat minut ja hienon vaaleanpunaisen sadeloimeni. Tanskassa olomme venyi neljällä kuukaudella. Lepäilin ja ihmettelin maailman kulkua. Lokakuun 2009 lopussa muistan erään päivän. Olimme olleet käynti maastossa ja muistan Jennyn puheen. Hänen pehmeä äänensä oli kuin silkkiä, joka virtasi ulos hänen somasta suustaan. Hän kertoi tehneensä uuden suunnitelman, joka veisi meidän takaisin Saksaan, tällä kertaa hieman etelämpään kuin viimeksi. Hän oli löytänyt tuttunsa kautta tallin johon minä pääsisin majoittumaan. Hän kertoi uudesta suunnitelmastaan aivan innoissaan. Hän kertoi meidän muuttavan Saksaan treenaamaan minusta jälleen kunnon kisahevosta. Olimmehan me jo hieman aloittaneet koulupuolella rauhallisesti kasvattamaan lihaksiani takaisin, joten olin innoissani. Saksassa kuulemma viipyisimme kahdeksan kuukautta. Jenny uskoi, myös minäkin, että siinä ajassa ehdimme treenata minut kuntoon. Onneksi aikaa jää vielä Italiaan, jossa viivymme kaksi kuukautta. Jennyn ja minun unelmani pääsee vihdoin toteutumaan, pääsemme kisaamaan samaan kisaan mihin oli tarkoituskin, nyt vain vuoden myöhemmin. "Kuule Andromeda, luulen, että unelmat on tehty toteutettaviksi", muistan Jennyn sanoneen.
Koitti seuraava päivä, muutto päivä. Matkamme ei loppujen lopuksi ollut pitkä. Matkustaminen ei ollut minulle enää kivaa, se oli pelottavaa. Maailma tuntui liikkuvan jalkojen alla. Seison yksin heinäni kanssa. Seinät ovat valkoiset, vastapestyt. Ikkuna on ylhäällä, siitä näkee jotain. Paljaiden puiden latvat viistävät ohi. Ne jäävät kaikki taakse. Liike pysähtyy hetkeksi, mutta sitten matka jatkuu jälleen. Alkaa sade, joka jättää pisaroita ikkunaan. Ne valuvat alas, osa yhdistyy, osa pysähtyy. Sitten liike pysähtyy. Lastaussilta aukeaa, sisään tulvii valoa. Sade oli lakannut. Lempeät silmät katsovat minuun. Hän ottaa minut ulos. Ulkona ei ole tallia. Se tarkoittaa automaattisesti, että matkaa on puolet takana, ja puolet edessä. Hetken tallustelemme ulkona raikkaassa sateen jälkeisessä ilmassa. Matkamme jatkuu, kun löydän itseni jälleen trailerista katselemasta ohimenevien paljaiden puiden latvoja. Ulkona alkaa jo hämärtää ja pian puiden latvat muuttuvat ohi kulkeviksi valopilkuiksi.
Liike pysähtyy tänään viimeisen kerran, sen muistan. Kun pääsen ulos trailerista, valkoisten seinien sisältä en ehtinyt kuin vilkaista tallia, kunnes olin jo sisällä. Talli oli iso, mutta kodikas. Kävelimme pääovista sisään isoa pääkäytävää. Kaikki oli valoisaa ja puhdasta ja siellä tuoksui hyvälle. Lajitoverini tulivat katsomaan uteliaina saapumistani. Pääkäytävältä menimme vasemmalle sivukäytävälle. Sivukäytävän päässä, käytävä jakautui vielä kahtia. Talli vaikutti olevan täynnä käytäviä näin ensi silmäykseltä. Minun uusi kotini oli viimeinen karsina vasemmalla. Muistan vieläkin niin hyvin sen ihanan purun tuoksun ja Jennyn leveän hymyn. Tämä olisi kotini seuraavat kahdeksan kuukautta. Asetuin karsinaan popsimaa heiniäni. Uudet lajitoverini katselivat minua ja minä katselin heitä. Minua vastapäätä asui suuri kimo ruuna. Ennen kuin Jenny lähti luotani, hän tokaisi minulle iloisesti "Kiva, että sinä olet jo löytänyt kaverin". Hirnuimme toisillemme vastapäätä olevan asukin kanssa. Muistan kuinka halusin tutustua häneen kovasti. Onneksi onni suosi tällä kertaa.
Eikö yleensä silmänsä avattua kaikki olisi kunnossa? Eikö se toimi niin? Niinhän sitä luulee, mutta kun avasin silmäni makasin edelleen tiellä. Sama aurinko poltti pilvien väistyessä ja kipu oli kova. En pystynyt, enkä halunnut liikahtaakkaan. Jopa hengitys sattui. Sitten hänen kastanjan ruskeat silmät katsoivat suoraan minuun. Tunsin erilaista lämpöä. Silmät itkivät kirkasta nestettä. Hän hymyili kuiteskin. Hän yritti näyttää, että kaikki on okei, vaikka tunsin, ettei ollut. En muista sen jälkeen paljoa, minua rauhoitettiin ja annettiin lääkettä. Kipu alkoi hellittää, sen muistan. Nousin, kävelin. Muistan kaksijalkaisten itkevän, etenkin Jennyn. Hän halasi minua. Tiesin selviäväni tästäkin koitoksesta. Sen jälkeen, ei mitään. Ei mitään muistikuvaa kuin kastanjan ruskeat lempeät silmät.
Näin hienon mustan ja kiiltävän karvapeitteeni poissa. Kyljessäni näkyi jotain rumaa ja kauheaa. Tästä se toipuminen alkoi. Pian lehdet muuttivat väriään, kunnes ne tippuivat. Puut olivat kolkon näköisiä ja kaikki oli harmaata. Vihreä nurmi oli poissa ja piti tyytyä heinään. Syyssateet saavuttivat minut ja hienon vaaleanpunaisen sadeloimeni. Tanskassa olomme venyi neljällä kuukaudella. Lepäilin ja ihmettelin maailman kulkua. Lokakuun 2009 lopussa muistan erään päivän. Olimme olleet käynti maastossa ja muistan Jennyn puheen. Hänen pehmeä äänensä oli kuin silkkiä, joka virtasi ulos hänen somasta suustaan. Hän kertoi tehneensä uuden suunnitelman, joka veisi meidän takaisin Saksaan, tällä kertaa hieman etelämpään kuin viimeksi. Hän oli löytänyt tuttunsa kautta tallin johon minä pääsisin majoittumaan. Hän kertoi uudesta suunnitelmastaan aivan innoissaan. Hän kertoi meidän muuttavan Saksaan treenaamaan minusta jälleen kunnon kisahevosta. Olimmehan me jo hieman aloittaneet koulupuolella rauhallisesti kasvattamaan lihaksiani takaisin, joten olin innoissani. Saksassa kuulemma viipyisimme kahdeksan kuukautta. Jenny uskoi, myös minäkin, että siinä ajassa ehdimme treenata minut kuntoon. Onneksi aikaa jää vielä Italiaan, jossa viivymme kaksi kuukautta. Jennyn ja minun unelmani pääsee vihdoin toteutumaan, pääsemme kisaamaan samaan kisaan mihin oli tarkoituskin, nyt vain vuoden myöhemmin. "Kuule Andromeda, luulen, että unelmat on tehty toteutettaviksi", muistan Jennyn sanoneen.
Koitti seuraava päivä, muutto päivä. Matkamme ei loppujen lopuksi ollut pitkä. Matkustaminen ei ollut minulle enää kivaa, se oli pelottavaa. Maailma tuntui liikkuvan jalkojen alla. Seison yksin heinäni kanssa. Seinät ovat valkoiset, vastapestyt. Ikkuna on ylhäällä, siitä näkee jotain. Paljaiden puiden latvat viistävät ohi. Ne jäävät kaikki taakse. Liike pysähtyy hetkeksi, mutta sitten matka jatkuu jälleen. Alkaa sade, joka jättää pisaroita ikkunaan. Ne valuvat alas, osa yhdistyy, osa pysähtyy. Sitten liike pysähtyy. Lastaussilta aukeaa, sisään tulvii valoa. Sade oli lakannut. Lempeät silmät katsovat minuun. Hän ottaa minut ulos. Ulkona ei ole tallia. Se tarkoittaa automaattisesti, että matkaa on puolet takana, ja puolet edessä. Hetken tallustelemme ulkona raikkaassa sateen jälkeisessä ilmassa. Matkamme jatkuu, kun löydän itseni jälleen trailerista katselemasta ohimenevien paljaiden puiden latvoja. Ulkona alkaa jo hämärtää ja pian puiden latvat muuttuvat ohi kulkeviksi valopilkuiksi.
Liike pysähtyy tänään viimeisen kerran, sen muistan. Kun pääsen ulos trailerista, valkoisten seinien sisältä en ehtinyt kuin vilkaista tallia, kunnes olin jo sisällä. Talli oli iso, mutta kodikas. Kävelimme pääovista sisään isoa pääkäytävää. Kaikki oli valoisaa ja puhdasta ja siellä tuoksui hyvälle. Lajitoverini tulivat katsomaan uteliaina saapumistani. Pääkäytävältä menimme vasemmalle sivukäytävälle. Sivukäytävän päässä, käytävä jakautui vielä kahtia. Talli vaikutti olevan täynnä käytäviä näin ensi silmäykseltä. Minun uusi kotini oli viimeinen karsina vasemmalla. Muistan vieläkin niin hyvin sen ihanan purun tuoksun ja Jennyn leveän hymyn. Tämä olisi kotini seuraavat kahdeksan kuukautta. Asetuin karsinaan popsimaa heiniäni. Uudet lajitoverini katselivat minua ja minä katselin heitä. Minua vastapäätä asui suuri kimo ruuna. Ennen kuin Jenny lähti luotani, hän tokaisi minulle iloisesti "Kiva, että sinä olet jo löytänyt kaverin". Hirnuimme toisillemme vastapäätä olevan asukin kanssa. Muistan kuinka halusin tutustua häneen kovasti. Onneksi onni suosi tällä kertaa.
 |
| kuva lainattu netistä. |
Kommentit
Lähetä kommentti