#209: Hei, olen Vilma

Oon pitkään halunnut kirjoittaa tän postauksen ja tän luonnoksen aloitin tekemään jo elokuussa. Ikinä en oo tiennyt miten aloittaa ja millä aloittaa. Tää postaus käsittelee mulle vaikeita ja henkilökohtaisia asioita, joita läheskään kaikki eivät tiedä. Ja nyt ei kyseessä ole "en osaa laskea matikkaa"-juttuja, vaan jotain paljon vaikeampaa. Siispä, päätin nostaa kissan pöydälle, koska mielenterveys on aika ajankohtainen aihe nyky-yhteiskunnassamme. Tässä tulee mun tarina.



Mä en osaa näytellä Romeota ja Juliaa, tai Leijona kuningasta. Mä osaan hyvin näytellä iloista ja ihmistä, jolla on kaikki hyvin. Kaikki ei ollut silloin hyvin. Nykyään, mun ei enää tarvitse näytellä, vaikka vanhaan onkin silloin tällöin helppoa palata. Nykyään voin, yritän ja pyrin olemaan juuri se mitä mä oikesti olen. Oikea Vilma ei ollut sellainen "elämä on ruusuilla tanssimista, nauran ja ratsastelen, elämä on kivaa jee".  Jotta te ymmärtäisitte mistä mä nyt oikein selitän, niin palataan noin 3 ja puoli vuotta taaksepäin, josta kaikki alkoi: seitsemännen luokan ensimmäisestä päivästä. Siitä päivästä eteenpäin alkoi monen vuoden näyttely. Nyt oltiin yläkoulussa ja nyt piti olla jotain muuta, jotta kelpasi. Silloin ekana päivänä Minä en kelvannut, joten piti muuttua. Muutos ei ollut millään tavalla hyvä juttu. Muutuin epäaidommaksi minuksi.

Seiskaluokka oli vaikeaa aikaa, etenkin koulu. En meinannut millään löytää paikkaa koulumaailmasta. Ja siinä koulussa, ei tuntunut omalta, en löytänyt oikeaa paikkaa. Olin hyvä koulussa, tieto tallentui aivokapasitettiini hyvin. Myös sellainen tieto ja sellaiset muistot, joita en olisi halunnut sinne tallentuvan. Seiskaluokka kului, ja onneksi tuli kesäloma. Sain astua muotistani ulos ja hengittää. Ei tarvinnut olla stressaantunut, ahdistunut ja alakuloinen. Voisin jopa kuvailla niinkin vahvasti, että pääsin kahleista irti.

Kesälomakaan ei ollut ikuinen, ja kasiluokan alussa päätin aloittaa puhtaalta pöydältä kaiken. Päätin, etten astuisi enää siihen muottiin, mutta mitä sitten kävikään... jäin jumiin muottiin ja upposin vain syvemmälle. Ajatukset olivat synkkiä ja näytteleminen oli haastavaa. Pakka alkoi levitä. Pikkuhiljaa noin puolentoista vuoden aikana itsetuntoni alkoi hiljalleen ja hitaasti hajota käsiin. Näin kun se mureni, mutten voinut asialle mitään. Ja näin kun itse hiljalleen vajosin yhä syvemmälle tummaan veteen, jonka kasvit vetivät minua kohti pohjaa. Onneksi mulla oli talli ja hevoset. Ja Doris. Tallilla ei tarvinut olla muotissa, silloin siitä pääsi irti. Tallilla sai nauraa ja sai olla kivaa. Tallilla sain olla iloinen, vaikka näyttely olikin usein päällä. Näyttely oli kuin huumetta, siitä ei niin vain päässyt irti vaikka olisikin halunnut.

Kasiluokalla tuli joululoma ja pääsin vielä jokseenkin irti muotista. Ahdistus hellitti. Mutta voi sitä kun piti kouluun  palata. Silloin viimeinen itsetunnon sirpale tippui kädestäni ja tilanne menetti hallinnan. En enää pystynyt näyttelemään, en enää kyennyt siihen vaan annoin pahan olon olla, en jaksanut enää peittää sitä. Yritin itkeä pahan olon pois. Olin koko puolitoista vuotta pysynyt pinnalla, koska Doris ei antanut mun upota, vaikka kuinka tyhmältä se sitten saattaa kuulostaakkaan. Vuoden vaihteen aikoihin, 2017 kasvit vetivät minut synkkään tummaan veteen ja kosketin pohjaa. Se oli mun elämän pohjakoskeus. Olin pohjalla. Sitten nousin pintaan, sain siihen apua.

Mun ei tarvinnut enää astua siihen muottiin, jossa inhosin itseäni, itsetuntoni oli miltein olematon ja mikä sai mut ahdistumaan. Oli talvi, sain  hengittää raikasta pakkasilmaa keuhkot täyteen, puhaltaa ne ulos ja täyttää keuhkot uudelleen. Samalla kun nousin vedestä, otin talteen muutaman itsetunnon rippeen ja laitoin ne kasaan. Seuraavaksi oli edessä uusi alku, uudessa koulussa.

Purasit mua, purasin takasin.

Hirnahdit mulle, mä menin ilosta sekasin.

Katsoit mua sun lempeillä silmillä, mä täytyin lämmöllä.

Tunsin, että välitit, tunsin, että tykkäsit. 

Mä autoin sua, sä autoit mua.

Sä pidit mut pinnalla.

Sä et antanut mun hukkua.

Voi vitsit miten jännitinkään ekaa päivää. Ja voi vitsit, mihin muottiin olin jäänyt kiinni. En ollut oma itseni, vaan yritin olla jotain muuta. Yritin olla parempi versio itsestäni, yritin olla mielenkiintoinen ja yritin... en itseasiassa itsekkään tiedä. Annoin ulkonäköön liittyvän muotin olla, se katosi itse hiljalleen. Sen katoamiseen vaikutti uudet ystäväni uudessa koulussa. Heiltä opin, että olemalla oma itseni - riittää. Siitä lähti paraneminen. Ja joka päivä, sain ommeltua uuden palan kiinni itsetuntooni. Se alkoi kasvamaan, ja parantumaan. Myös minä aloin kasvamaan ja parantumaan. Näyttelyni alkoi hiipua mitä enemmän aloin ompelemaan itsetuntoani kasaan. Vielä tänäkään päivänä itsetuntoni ei ole täysi, ja ompelen siihen uusia paloja. Vuodet 2016 ja 2017 oli täyttä vuoristorataa, oli pidempää alamäkeä, sitten oli pidempää ylämäkeä. Muistan esimerkiksi uudessa kuolussani ystävän päivän. Silloin kaikki eivät olleet tuttuja vielä, ja koulussa oli käytäntö, että pahvi sydämeen sai nimen halaamalla toista. Sain 24 nimeä, eli halasin 24 ihmistä, minua halattiin 24 kertaa. Ja se jos jokin oli iso nousu itsetunnolleni.

Olen huippu kiitollinen mun ihanille kavereille, läheisille, perheelle, eläimille ja Dorikselle, jotka kaikki olivat mun tukena tuolloin, ja ovat vieläkin. Doris tosin ei ole fyysisesti paikalla, mutta henkisesti kyllä on. Nykyään mulla on parhaat heppa kamut, Hamppa ja Rysky, joista joka ikinen päivä oon huippu kiitollinen!

Nykyään uskallan näyttää, että olen surullinen. En pelkää olla muuta kuin vain iloinen. Silti, etsin vielä itseäni, kuka minä olen. Etsin millaisia vaatteita tykkäsin pitää. Etsin sitä, miltä haluan näyttää. Alan pääsemään myös sellaisesta muotista pikku hiljaa ulos, etten välitä muiden mielipiteistä. Niin monet illat ja aamut olen viettänyt peilin edessä ja todennut, että en voi tätä asua laittaa, mitähän muut tuumivat tästä. Mietin liikaa muiden mielipidettä ja se on tuonut ulkonäköpainetta osittain. Vaikken tunne olevani kokonainen, vaikken ole varma asioista, vaikken voi sanoa että sata prosenttisesti rakastan itseäni, vaikkei itsetuntoni ole täysi, alan olla parempi. Olen parempi kuin 3 ja puoli vuotta sitten. Olen parempi versio kuin näytelty Vilma, jonka muka piti olla parhain versio itsestäni. Pyrin kehittämään itseäni, kohottamaan itsetuntoani, pääsemään itseinhosta yli. Pyrin näyttää tunteeni. Pyrin käyttämään vaatteita, joista itse pidän. Pyrin olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pyrin hengittämään syvään raikasta pakkasilmaa. Pyrin syömään karkkia. Pyrin olemaan oma itseni. Pyrin olemaan minä, Vilma.